Olipa kerran...

Kuinka Jäniksen Jälki löytyi ?

Olipa kerran, ei kauhean kauan aikaa sitten, kaksi nuorta tyttöä, jotka uskoivat unelmiinsa sekä siihen, että maailmasta löytyy ripaus taikaa jokaiselle. Eivätkä nämä tytöt olleetkaan aivan tavallisia tyttöjä. He olivat tonttuja, joiden nimet olivat Satu Sananen ja Taru Lorunen. Ja he olivat toistensa parhaat ystävät.

Eräänä talvisena iltapäivänä tytöt olivat matkalla koulusta kotiin yhdessä tuumin. Valkea lumi oli peittänyt maan ja kaikkialla oli satumaista.
Hangessa tarpoessaan tytöt keskustelivat salaisesta haaveestaan perustaa ihan oikea kirjapaino, kirjoittaa satuja ja kertoa tarinoitaan ihmisille.
-Vielä joku päivä minä kirjoitan ihan oikean kirjan, Taru Lorunen sanoi.
-Vielä joku päivä minä jaan omia tarinoitani ihmisille sekä niiden ihmisten omia tarinoita taas toisille ihmisille... Niin että koko maailma täyttyy hyvistä tarinoista, Satu Sananen sanoi.


Yhtäkkiä tyttöjä vastaan käveli vanha, viisas nainen, jolla oli suuret korvat ja valkoinen viitta. Nainen ilmestyi kuin tyhjästä, hänen silmänsä olivat harmaat ja lempeät, niiden keskellä tuikki valo ja niiden katse oli jotenkin tuttu.
 

Nainen pysähtyi tyttöjen kohdalle ja kuiskasi :

- Ystävät. Älkää koskaan lakatko unelmoimasta, älkää koskaan lakatko uskomasta satuihin. Onnellinen on se, joka on löytänyt maan, josta kaikki maailman tarinat saavat alkunsa. Lapset löytävät maahan helposti ja myös aikuiset kaipaavat sinne usein, mutta tietä sinne ei ole helppo löytää. 

- Miten niin? Emme tiedä mitään helpompaa,  sanoivat Taru ja Satu yhteen ääneen.

- Katsokaas, ken kerran on kasvanut aikuiseksi, hänen on kuljettava hiljaisuuden portin läpi löytääksen tien takaisin tarinoiden maailmaan.

Nainen hymyili tytöille viekkaasti ja jatkoi sitten matkaansa. Hän katosi sumuun yhtä nopeasti kuin oli sieltä ilmestynytkin, jälkiä jättämättä...

Paitsi yksi jälki oli sittenkin painautunut hänen mukanaan maahan!

-Katso! Taru huudahti.

Jäniksen jälki valkealla lumella.  Satu painoi kätensä lumeen jäniksen jäljen vierelle. Niin teki myös Taru. Sitten he katsoivat toisiaan ja hymyilivät hiljaa.  Jostain kantautui savun tuoksua ja taivaalla tähdet alkoivat loistaa kirkkaina.

Tontut tiesivät, että jos vielä kävisikin niin, että he aikuisena unohtaisivat unelmansa eivätkä enää tuntisi tietä tarinoiden maailmaan, he löytäisivät kyllä hiljaisuuden portin.

Jäniksen jälki olisi näyttävä heille tien.


Tahdotko kuulla lisää Sadusta ja Tarusta? Lisää tarinoita heistä löydät täältä.