Mielikuvituksen rikkaus

08.02.2019

Vilkas mielikuvitus. Se saattaa olla joko kirous tai siunaus, ja minulle se on ehdottomasti näistä se jälkimmäinen. Voisin melkein jopa sanoa, että se on paras puoleni, ainakin omasta mielestäni. Olen saanut tuota lahjaa kantaa mukanani koko pienen ikäni, ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani rohkaisivat minua hyödyntämään sitä aivan pienestä pitäen.

Äitini itsekin kirjoitti omaksi ilokseen tarinoita, äitini isä kirjoitti novelleja, joita julkaistiin paikallislehdissä, ja joista koostettiin lopulta novellikokoelmakirja, setäni on kääntäjä... Ei siis ole ihme, että minä kirjoitin, tai ehkä oikeammin olisi sanoa, kirjoitutin ensimmäiset "kirjani", jo ennen kuin osasin itse edes lukea tai kirjoittaa.

Muistan edelleen nuo pienet oranssit vihkoset, joihin tarhantätini kirjoitti kiltisti ylös mielikuvitukseni tuottamat tarinat. Siinä missä ainakin suurin osa ikätovereistani ryhmässäni kirjoituttivat juuri ja juuri yhden vihkon täyteen, minulta tuli samassa ajassa kaksi. Tarinat olivat vähemmän yllättäen prinsessasatuja, mutta jonkinlaista yllätyksellisyyttä niissä tarjosi kuitenkin se, että niissä oli mukana myös kuolemaa ja tulipaloja. Kuten sanoin, vilkas mielikuvitus aivan lapsuudesta asti. Voin vain kuvitella, mitä tarhantäti on pohtinut kirjoittaessaan näitä ylös.

Välittömästi opittuani kirjoittamaan, aloin taltioimaan mielikuvitukseni tuotoksia kotonamme olleella sähköisellä kirjoituskoneella. Kun kotiimme rantautui tietokone, rupesi diskettejä täyttymään tarinoistani, sääli vain, etteivät nuo disketit ole enää tallessa. Olisi ollut mielenkiintoista näin vanhemmalla iällä lukea niitä aivan ensimmäisiä juttujani.

Ylä-asteella otin valinnaisikseni sellaisia aineita, joissa oli mahdollisuus päästä kirjoittamaan. Oli luovan kirjoittamisen kursseja, sekä äidinkielen syventäviä opintoja, joista varsinkin jälkimmäisestä oli apua kirjoittamisen teknisen puolen kanssa: Minulla on ollut, ja on edelleen, suuria vaikeuksia lukea ja kirjoittaa sanoja oikein, välimerkeistä ja yhdyssanoista puhumattakaan, vaikka varsinaista lukihäiriötä minulla ei ole diagnosoitukaan.

Samaan aikaan, kun lapsena kirjoitusvimmani vain yltyi, lukeminen kulki tärkeänä osana rinnalla. Tiina-, Replica- ja Neiti Etsivä- kirjat olivat suuri intohimoni ala-asteikäisenä. Sittemmin, teini-ikäisenä mukaan nousivat totta kai hurjaan suosioon nousseet Harry Potterit, sekä myöhemmin, aikuisuuden kynnyksellä Stephen Kingin tuotanto. Tälläkin hetkellä luen Stephen Kingin Musta Torni- sarjan kuudetta osaa "Susannan laulua", jonka vihdoista viimein olen saanut hyppysiini.

Toki luettuihin kirjoihin lukeutuu huima määrä myös muitakin teoksia, mutta nämä edellä mainitsemani kirjat ovat jääneet elämään erityisellä tavalla mieleni sopukoille. On yksi hienoimpia tunteita, kun pystyy uppoutumaan kirjan maailmaan niin, että voi nähdä ja kokea tapahtumat mielessään, ja muun muassa siinä kohtaa vilkkaasta mielikuvituksesta on suuren suuri hyöty.

Muuttaessani omilleni, koko siihen astisen ikäni jatkunut kirjoitusinspiraatio koki kuitenkin notkahduksen: Meni muutama vuosi niin, etten saanut aloitettua uusia tarinoita, vaikka kuinka yritinkin. Noihin aikoihin olin perustanut oman blogini, johon kyllä sain tuotettua sisältöä vaikka kuinka ja paljon, mutta yhtäkään tarinan alkua ei muodostunut.

Stephen Kingin Musta Torni- sarjalla oli kuitenkin olennainen osa siinä, että pääsin takaisin kirjoittamisen makuun kiinni. Olin saanut päätökseen sarjan neljännen osan "Velhon", enkä tiennyt koska saisin luettavakseni seuraavan osan. Tästä seurasi tyhjiö, mikä usein muodostuu hyvin mukaansa tempaisseen kirjan päättymisen jälkeen, ja pohdin hieman jopa epätoivoisena, että mitä minä seuraavaksi lukisin. Olisikohan tästä epätoivosta kulunut aikaa viikko, tai pari, kun näin erään erityisen hyvin erottuneen unen, ja aamulla siitä herättyäni tiesin, että kadoksissa ollut inspiraationi oli palannut: Minä kirjoittaisin kirjan uneni tapahtumista.

Niinpä minä aloitin urakan, joka kestä melkein kaksi vuotta. Oli mahtavaa huomata, kuinka sanat vain ilmestyivät paperille, ja kuinka luontevasti kaikki asiat osuivat yksi yhteen, tarinan edetessä loppua kohti. 386 A4 sivua myöhemmin olin valmis, ja olin todella tyytyväinen, minä todellakin tein sen! Kirjoittaessani kirjaa, olin jo päättänyt, että tulen tarjoamaan sitä kustantajille. Varovaisen toiveikkaasti lähetin sen pariin paikkaan, joista ikävä kyllä tuli kielteinen päätös, mutta hieman yllättäen voin käsi sydämellä sanoa, että se ei ollutkaan niin suuri pettymys, kuin mitä olin pelännyt.

Ajattelin, että ainahan voin yrittää vielä muihinkin paikkoihin, mutta luultavasti suurin syy vähäisen pettymyksen määrään oli se, että olin päättänyt kirjoittaa kirjan täysin huolitellusti loppuun saakka, ja olin pystynyt siihen! Oli näyttänyt itselleni, suurimalle epäilijälleni, että minusta on siihen, ja ennen kaikkea: Olin saanut kirjoitusintoni takaisin. Kuten tämä eräs Amerikkalainen jännityskirjailija "Piina" teoksessaan kirjoitti: Olin päässyt jälleen paperissa olevasta reijästä läpi.

(Loppuun vielä mainittakoon, että tämän kirjoituksen inspiroimana, aion tarjota kirjaani nyt seuraavalla kustantajalle, tällä kertaa vähäisemmin painein, pahin taistelu on kuitenkin jo takana. Ja seuraava on jo aluillaan... :) )

Anna Sappinen