Tammikuun satu: Vakava ankka ja hirveän vakava hirvi 

26.01.2019

Tämä on tarina vakavasta pienestä ankasta, hirveän vakavasta hirvestä sekä heidän ystävistään pöllöstä, opossumista, pupusta ja muista metsän eläimistä Suuren Tulen Metsässä.Oli toukokuu, mutta ilma oli edelleen kummallisen kolea, ja metsän eläimet olivat kokoontuneet metsän keskelle Suuren Tulen luo lämmittelemään.

Vanha pöllömuori siellä jo lämmitteli varpaitaan ja onnellinen opossumi paisteli piiraitaan myytäväksi metsän reunalla sijaitsevaan leipomoonsa. Hänen ei ollut laisinkaan kylmä, sillä kevät oli tullut ja hänen leipomonsa Opossumin kosketus oli taas auki. Opossumi touhusi siellä täällä essu yllään, suuren tulen ympärillä, hilpeästi hyräillen:

Namnanammnamnanam

Tule nyt, joudu jo

avoinna on leipomo

missä taikinat kohoaa

tuoksut herkut lumoaa

Namnanammnamnanam

Myös iloinen ankkaperhe oli lähtenyt kylmissään kotilammeltaan vaappumaan kohti metsän keskustaa ja matkalla he höpöttelivät omiaan, naureskelivat ja laskivat leikkiä, kuten aina. Kaikki muut paitsi yksi, perheen pienin ankka. Hän kulki joukon hännillä yksin ja alakuloisena. Koko matkan äiti, isä ja ankkasisarukset olivat yrittäneet piristäneet vakavaa ankkaa, siinä onnistumatta.

  • Mikä kumma sinua oikein vaivaa pikkuinen? Kysyi äitiankka ties monettako kertaa tuona aamuna.

Mutta pikkuankka ei vastannut mitään. Se vain murjotti ja tuijotteli räpylöitään.

Suuren Tulen luona vanha pöllömuori lennähti tuttuun tapaansa halaamaan ankkaperhettä lämpimästi. Ankat vastasivat iloisina halaukseen. Kaikki paitsi yksi, perheen pienin ankka. Pikkuankka oli niin vakavana, ettei jaksanut edes halata.

  • Ja tuosta vähän pullaa, ankka pieni, piristyt kuin sateella sieni. Kas, tämän parempaa, et mistään saa!

Mutta pikkuankka ei halunnut. Se oli niin vakavana, etteivät edes opossumin herkut maistuneet sille. Pikkuankan paras ystävä, harmaa metsäpupu, loikki sen luokse innostuneena yrittäen piristää ystäväänsä.

  • Jee, ankka, sinä tulit vihdoin! Lähdetään Taikametsään leikkimään! Näytän sinulle salaisen majan! Pupu ehdotti.
  • En minä jaksa leikkiä. Ei huvita. Pikkuankka kuiskasi surkeana.

Kun muut eläimet alkoivat kertoa tarinoitaan nuotion ympärillä, veti pöllömuori pikkuankan sivummalle suuren tammen juureen.

  • Mikä on, pikkuankka? Kerro minulle, niin autan sinua. Olen vanha ja viisas, ei ole pulmaa, jota minä en voisi ratkaista.
  • Tätä pulmaa ei kukaan voi ratkaista. Sinä et pysty minua auttamaan.

Ankka totesi ja pieni kyynel valui sen poskea pitkin sammaleelle.

  • Minä lupaan, että autan. Kautta Taikametsän ja Suuren Tulen, me ratkaisemme murheesi. Mikä on?

Ankka katsoi pöllömuoria silmät suurina ja kosteina, sitten se alkoi puhua:

  • Minä kuulin eilen, kun äiti ja isä juttelivat salaisuuksia lammella. He riemuitsivat, että meille on tulossa vauva-ankka, että perheeseen saadaan uusi pikkuankka!

Pöllömuori puhkesi lämpimään hymyyn:

  • No mutta sehän on hienoa! Ihania uutisia kerta kaikkiaan!
  • Eikä ole! Maailman kauheimpia, surullisimpia ja vakavimpia uutisia! Uusi pikkuankka! Se tarkoittaa sitä, että minä en saa olla enää perheemme pikkuankka. Minä en saa olla enää mitään. Minun tilalleni tulee joku uusi, joku parempi, joku pienempi! Mitä minä nyt teen? Mihin minä menen ja mikä minusta tulee?

Ankka puhkesi lohduttomaan, todella vakavaan itkuun. Silloin pöllömuori tiesi, mitä olisi tehtävä...

Pöllömuori alkoi sihistä hiljaa ja oudolla äänellä, niin että kaikki metsän eläimet nuotion ympärillä vaikenivat oitis ja katsoivat toisiaan hämmästyneinä.

  • Oooh, pöllö kutsuu luokseen kyyn! Huudahti pikkupupu haltioissaan. Mutta samassa hän loikkasi peloissaan pensaaseen piiloon. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Toden totta. Kallionkolosta alkoi luikerrella esiin kyykäärme. Hitaasti se peruutti esiin kolostaan niin, että ensin tuli näkyviin häntä ja lopulta vasta pää ja sihisevä kieli.

  • Shh, mitä sshinä tahdot minusshta tänään pöllömuori? Kai tiedät, että häiritsshet uniani.
  • Olen pahoillani, mutta tarvitsemme neuvojasi.

Kaikki metsän eläimet katselivat kohtausta henkeään pidätellen. Kyy viihtyi yksikseen ja hänet kutsuttiin paikalle vain silloin, kun se todella oli tarpeen. Jopa opossumi oli lakannut hetkeksi hyräilemästä, mutta nyt se ei enää kyennyt olemaan hiljaa vaan laulaa luikautti:

Ei meillä hätää ole

vain pikkuankka huolia potee

Mutta kunhan piiraat saadaan leivotuksi

herkut napaan popsituksi

johan löytyy hymy

Eikä vakavana enää edes suuri hirvi pysy

Tämä sai kaikki eläimet nuotiolla nauramaan. Tarinan mukaan Taikametsän toisella puolen asuva hirvi oli niin vakava, että kukaan ei vielä milloinkaan ollut saanut sitä nauramaan.

Vain harva Taikametsän eläimistä oli milloinkaan käynyt metsän toisella puolen, mutta kaikki olivat kuulleet tarinoita siitä, miten suuren suuri, hirveän vakava hirvi laahusti ympäriinsä ja valitti kaikesta kaikille koko ajan. Opossumin lempipuuhia, heti leipomisen jälkeen, oli kertoa, miten hän kerran vei hirvelle piiraitaan maistettavaksi, jotta tämä voisi tulisi onnelliseksi. Nyt hän näki tilaisuutensa tulleen ja aloitti jälleen kertomuksensa.

  • Siinä sinulle parantava piiras herra hirvi, tulkoon sinustakin viisas ja kiltti. Ota siitä, popsi pieni pala, nauttimaan elämästä jo ala!

Hitaaaasti hirvi nosti katseensa ylös maasta ja katsoi piiraita päin ja irvisti vakavana. Ja siinä samassa katosi piiraista kokonaan maku! Noin vain! Marjat piirakan päällä muuttuivat harmaiksi ja vetisiksi ja kun palasenkin piirasta pisti suuhunsa, teki mieli syljeskellä ympäriinsä koko loppu päivä.

Pthy pthyi

Suussani maistuu paperi

Auttakaa minua kaverit

Oivoi herra hirvi

taikoi piiraistani hirveää moskaa

Unohtuukohan tämä pettymys koskaan?

Ja tämän lorunsa opossumi lausui kamalan valittavalla äänellä, pidellen epätoivoissaan kiinni päästään.

  • Oivoiiiii. Hän uikutti lisää ja sai kaikki Taikametsän eläimet kikattamaan.

Pupu nauroi niin, että se kieri vahingossa ulos pensaasta suoraan pöllömuorin varpaiden juureen. Ja kun se viimein lakkasi kikattamasta ja ymmärsi tapahtuneen, se avasi silmänsä ja näki kyyn.

  • Oivoooiiiii! Se huudahti ja pomppasi takaisin pensaaseen. Metsän muut eläimet ulvoivat naurusta yhä kovempaa.

Siinä heidän nauraessaan pöllö kertoi kyylle pikkuankan huolista niin, että muut eivät kuulleet.

  • Vai niin, sanoi kyy mietteliäänä ja katseli pikkuista vakavaa ankkaa. Taidan ymmärtää mihin tarvitsshet minua, sanoi kyy pöllölle. Tahdot mennä tapaamaan sshuurta, hirveän vakavaa hirveä metsshän toisshelle puolen, ja toivot minun näyttävän sshinulle tien.

Oli näet niin, että metsän puolet erotti toisistaan valtava suo ja vain kyy tunsi tien sen toiselle puolen.

  • Tulkaa, ssheuratkaa minua.

Ja niin lähtivät kyy, pikkuinen vakava ankka ja viisas pöllömuori jännittävälle matkalle Taikametsän halki, yli suon, metsän toiselle puolen, jossa hirveän vakava hirvi asui.

Eläimet toivottelivat pikkuankalle onnea matkaan, opossumi pakkasi sille keksejä mukaan reppuun ja äitiankka halasi sitä lujaa ja vakavasti, ehkä jopa vakavampana kuin pikkuankka itse.

  • Tulethan pian takaisin, kultaseni. En tiedä mikä sinua odottaa, mutta luotan pöllömuoriin kuin kallioon ja tiedän, että sinun on vain mentävä.

Äiti kuiskasi.

  • Noniin pikkuankka, oletko valmissh? Käärme sihisi.

Ankka nyökkäsi, mutta ilmekään sen kasvoilla ei värähtänyt.

Sitten käärme lähti matkaan. Ankalla ja pöllöllä oli kova työ pysytellä sen perässä, niin kovaa se luikerteli. Tie kulki yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään, auringon valo alkoi hiipua ja pian viimeisetkin säteet katosivat, sillä tiheään kasvaneet puiden latvat peittivät koko taivaan, eikä auringolle ollut sijaa puiden valtakunnassa.He kulkivat ohi kikattavan oravan, joka heitteli ankkaa pikkuisilla kävyillä kaukaa yläilmoista ja huuteli:

  • Minne oikein vaaput räpylöinesi pikkuankka? Osaatko sinä kiivetä puuhun? Katso tänne korkealle! Katso nyt! Et taida osata, mutta katsohan minua. Mutta pikkuankka ei katsonut.

He kulkivat ohi ilkkuvan harakan, joka huuteli oksaltaan törkeyksiä ja pilkkasi pientä ankkaa, mutta ankka ei korviaan liikauttanut. He kulkivat ohi valtavien kallioiden, joiden laella heitä tuijotti lauma komeita susia.

  • Katssho miten kauniita otuksshia.

Ankka hädin tuskin vilkaisi kohti susia. Matka kesti ja kesti ja kesti, kunnes lopulta joukko saapui suuren suon luokse. Suo oli liejuinen ja se haisi. Ilma oli paksua ja pysähtynyttä, ja tunnelma pakahduttava. Mikään missään ei liikahtanut. Vain suo tuntui hengittävän raskasta, odottavaa hengitystään, valmiina imaisemaan huolimattoman matkalaisen syvälle sisuksiinsa.

  • Perillä.

Käärme sihisi.

  • Miksi toit meidät tänne? Ankka kysyi.
  • Hiljaa! Ole hiljaa. Pian tapahtuu.
  • Mutta...
  • Shhhh!
  • Mitä me teemme täällä?
  • Me odotamme!
  • Mitä? Ankka kuiskasi.

Sitten ankka kuuli sen. Yhtäkkiä koko metsän täytti korvia särkevä meteli: kauhea huuto ja valitus, marina ja murina sekä laahaava ja raskas ääni, aivan kuin jättiläinen raahaisi perässään toista jättiläistä. Ankasta alkoi vihdoinkin tuntua joltain, sen sisällä heräsi pelko. Se ei uskaltanut liikkua, ei hengittää, ei edes kysyä käärmeeltä, että mitä kamalaa tuo on. Käärme vain myhäili tyytyväisenä ja mumisi loitsuja itsekseen suohon.

Lopulta puitten välistä pilkahti esiin kammottava ilmestys:

Valtava hirvi, joka oli kokonaan sammaleen, liejun ja risujen peitossa, sen raajat olivat raahaamisesta epämuodostuneet ja sen yllä näytti lepäävän jonkinlainen musta Varjo, synkkä myrskypilvi. Hirven naamalla lepäsi vakavaakin vakavampi ilme, sen katse oli tyhjä ja silmät sumuiset ja se päästi ilmoille epätoivoista, katkeraa mylvintää ja huokaili syvään. Sitten yhtäkkiä hirvi jähmettyi paikoilleen, nuuhki uteliaana ilmaa ja tarkkaili ympäristöä. Sen katse osui kolmikkoon, joka värjötteli suon laidalla. Ankan teki mieli pinkaista karkuun, mutta hirvi ehti naulata katseensa ankkaan. Nyt sen sumuiset ja toivon menettäneet silmät tuijottivat pikkuankkaa syvälle sieluun. Ankalle tuli kylmä ja koko iho meni kananlihalle. Hirvi katsoi häntä hetken, veti ilmaa keuhkoihinsa ja aloitti dramaattisen esityksensä:

  • Oivoi! Oi! Voi! Voivoi! Ai kauhea! Kuka minusta enää välittää? Kuka tällaisesta kamalasta ja kauheasta hirvestä enää välittää? Minä olen vanha, olen niin niin niin niin niin vanha, niin kauhean vanha, ei kukaan ole näin vanha! Toivo on menetetty, ystävät on menetetty, leikki on menetetty, kunnioitus on menetetty, kaikki on menetetty! Ottakaa minut jo pois täältä haisemasta, mitä hyötyä minusta enää on! Ei kukaan näin vanhasta olennosta enää välitä! Ai kauhea, kuka muukalainen tänne julkeaa tunkeutua, töllöttelemään tällaista ilmestystä, menkää jo pois, mitä te minusta, älkää edes vilkaisko, antakaa olla, jättäkää rauhaan! Minä olen hyödytön!!!!!

Vuodatuksensa lopuksi hirvi mietti hetken, vilkaisi nopeasti ankan suuntaan kuin varmistaakseen, vieläkö häntä tarkkailtiin. Sitten hirvi heittäytyi suohon ja ennen näkemättömällä vauhdilla se alkoi upota... Oli kuin suo olisi päättänyt syödä sen yhdellä haukkauksella. Jopa hirvi yllättyi imua ja voimaa, jolla suo sulki sen syleilyynsä, ja päästi ilmoille pelästyneen rääkäisyn:

  • AAPUAA!!
  • Voi ei! pääsi parkaisu myös pikkuankan suusta.
  • Mitä nyt tapahtuu? Hän sopersi huolestuneena. Vaikka pikkuankka pelkäsikin tuota isoa valittavaa hirveä, ei hän silti toivonut tämän joutuvan suon syömäksi.
  • Voitko pelastaa hänet kyy? Kysyi pöllömuorikin nyt hivenen huolestuneena.

Mutta Kyy vain hymyili salaperäisesti ja sanoi:

  • Sshuo kyllä teitää, mitä ssheen on tehtävä.

Siinä samassa maa alkoi täristä vaimeasti ja suon pinta kauttaaltaan kuplia. Pikkuankka painautui kiinni pöllömuorin kylkeen.

  • Minua pelottaa...

Ja äkkiä hirveän vakava ja valittava hirvi lensi kaaressa suosta maankamaralle, metsän reunalle, aivan pikkuankan räpylöiden juureen. Se oli yltä päältä liejun peitossa ja selvästi pökerryksissä, mutta vakavana se hieraisi sumuisia silmiään, vilkaisi vieraisiinsa ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:

  • Oivoi.

Mutta silloin keräsi pikkuankka kaiken rohkeutensa, vei pikkuiset kasvonsa aivan hirven kasvojen eteen ja sanoi kipakasti:

  • Mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi? Tuolla lailla hyppäsit suohon ja olit melkein hukkua sinne? Me olemme vaeltaneet läpi pimeän metsän vain nähdäksemme sinut, mutta sinä et osoita minkäänlaista vieraanvaraisuutta, etkä kiitollisuutta.. Sinä vain hyppäät suohon! Opossumi taisi olla oikeassa sinun suhteesi, kun kertoi, että pilasit hänen piirakkansa pelkällä katseellasi. Sinä maistut niin pahalta, ettei edes suo huolinut sinua. Hyi sinua! Pikkuankka polki maata räpylöillään ja heristi sormeaan. Hän oli täysin unohtanut omat murheensa ja katseli hirveä hyvin toruvasti.

Hirvi oli jälleen aloittamaisillaan valituksensa, mutta pikkuankka keskeytti hänet alkuunsa.

  • Minä olen vakavissani. Jos sinä päästät suustasi enää yhdenkään valittavan äännähdyksen, saat räpylästä kuonoosi!

Hirvi tuijotti pikkuankkaa silmät suurina. Jokin pikkuankan vakavuudessa oli niin vakuuttavaa, että se sulki suunsa ja painoi katseensa alas.

  • Äläkä tuijota maata, vaan katso minuun. Miksi sinä olet niin hirveän vakava? Mitä sinä oikein valitat? Kerro heti! Vaatii pikkuankka.

Ja silloin hirveän vakava hirvi nosti katseensa maasta, katsoi ankkaa silmiin ja sanoi alakuloisesti: - Minä olen niin kamalan vanha, etten voi enää leikkiä, eikä kukaan välitä minusta.

Silloin pöllömuori, kyy ja pikkuankka alkoivat nauraa hervottomasti ja jopa suo tuntui hohottavan heidän mukanaan.

  • Mutta kyllähän sinä voit leikkiä, vaikka olisit miten vanha. Juurihan me tulimme tänne katsomaan sinua ja leikkimään sinun kanssasi. Vastasi pikkuankka naurun kyyneleet silmissään.

Samassa pikkuankka ymmärsi, käänsi katseensa pöllömuoriin ja sanoi:

  • Kasvaessamme vanhemmiksi leikithän vain paranevat. Ja me opimme myös olemaan vakavia silloin, kun sitä tarvitaan, jos joku vaikka hyppää hölmöyksissään suohon tai muuta typerää...

Pöllömuori iski silmää pikkuankalle: - Aivan niin, vanhetessaan viisastuu.

  • Eivät kuitenkaan ilmeishesti aivan kaikki.

Sähisi kyy sivummalta, katsoen inhoten liejun peitossa olevaa isoa hirveä.

  • Toishet ne vaan taantuvat ja tulevat päivä päivemmältä vakavammiksshi, kunnes ovat aivan shairaita valittamisesta.

Hirvi tunsi katumuksen piston sydämessään. Hänhän oli paljon vanhempi kuin tuo pikkuinen ankka, hänenhän pitäisi olla viisas ja näyttää tälle esimerkkiä. Kuinka hölmö hän olikaan ollut kuvitellessaan, etteivät muut eläimet pitäneet hänestä hänen ikänsä vuoksi. Ne eivät pitäneet hänestä, koska hän oli hirveän vakava hirvi ja valitti aina. Hänen kanssaan ei voinut leikkiä, vaikka olisi halunnutkin.

  • Kröhöm, Hirvi köhi kurkkuaan ja sanoi:
  • Olen ollut typerä. Voisitteko mitenkään antaa minulle anteeksi valitukseni ja opettaa minulle taas, kuinka leikitään?

Silloin pikkuankka kaivoi kassistaan opossumin leipomia keksejä ja ojensi hirvelle.

  • Totta kai me voimme, mutta aivan ensin meidän on kaikkien syötävä jotain. Ota tästä pieni pala, nauttimaan elämästä jo ala!

Ja niin pöllömuori, kyy, pikkuankka ja irvi istuivat yhdessä kannon nokkaan, söivät keksejä ja nauroivat niin makeasti, että jopa suo yhtyi hohottaen heidän nauruunsa.

Metsän toisella puolen muut eläimet olivat jo alkaneet odotella matkalaisia takaisin kotiin. He istuskelivat Suuren Tulen ympärillä herkuista kylläisinä ja opossumin hilpeitä lurituksia kuunnellen. Äitiankka pälyili hermostuneena kohti metsää ja aina pienenkin risahduksen kuullessaan, hän vaappui katsomaan: Joko nyt pikkuankka palaisi retkeltään ja iloinen ankkaperhe olisi taas koossa. Pieni metsäpupukin halusi jo kovasti kuulla parhaan ystävänsä seikkailuista ja odotti malttamattomasti seuruetta takaisin, valmiina kuitenkin joka hetki loikkaamaan piiloon, mikäli kyy sattuisi saapumaan ensimmäisenä. Vaikka pupu tiesikin, ettei käärmettä ollut mitään syytä pelätä, hän ei silti voinut itselleen mitään. Pupun serkku rusakko oli näet kertonut, että oli kerran vahingossa astunut kyyn hännän päälle, ja kyy oli loihtinut hänen korvansa solmuun rusetiksi. Eikä käärme ollut suostunut aukaisemaan solmua kuin vasta seuraavana päivänä, niin että rusakko sai lempinimekseen Rusetti-Rusakko. Miten noloa, ajatteli pieni metsäpupu. Hänen korvansa olivat hänen ylpeytensä, eikä niitä saisi loihtia rusetiksi!

Lopulta auringon laskun aikaan metsän suunnalta alkoi kuulua vanhan pöllömuorin hyväntuulista höpöttelyä, käärmeen mystistä sihinää ja pikkuankan tuttua naurua, joita säesti kummallinen tantereen tärinä. Aivan kuin joku suuri eläin olisi tanssinut metsäpolkua pitkin. Ja mitä kummaa! Puiden välistä tanssahtelikin Suuren Tulen luo hirvi ja hänen selässään heilahteli edes takaisin iloinen pikkuankka, äänekkäästi nauraen. Heidän perässään saapuivat tahtia tanssille taputtava pöllömuori sekä jotakin kummallista itsekseen sihisevä kyy.

Mitä ihmettä, pikkuiseni! Missä kummassa sinä oikein olet ollut? Meillä oli jo kova ikävä meidän omaa pientä ankanpoikastamme. Äitiankka huudahti.

   -   Minä en olekaan mikään pikkuankka enää! Huudahti pikkuankka ylpeänä.

    -  Minä olen rohkea ja suuri ankka, eikä isommaksi kasvaminen pelota minua ollenkaan. Olen valmis suuriin seikkailuihin!

Myös ennen niin hirveän vakavan hirven turvalla lepäsi nyt hymyn tapainen hassu virne ja siinä tanssiessaan se näytti melkein iloiselta. Useat vuodet valittavana, koko metsän vakavampana eläimenä, olivat kuitenkin jättäneet siihen jälkensä niin, että se näytti hyvin hullunkuriselta hymyillessään ja tanssiessaan ja sai koko metsän eläimet purskahtamaan jälleen nauruun. Vain kyy ei nauranut, sillä se oli hyvin sivistynyt luonteeltaan ja sitä hävetti hirven kummallinen koikkelehtiminen.

  • Mikä hölmö, sshuunnaton tollo! Sihisi kyy itsekseen.

Iltapalan jälkeen, kun pikkuankka oli innoissaan kertonut päivän tapahtumista muille metsän eläimille, sitä alkoi väsyttää ja se käpertyi äitiankan kainaloon, tyytyväisenä ja iloisena pikkuankkana. Äitiankka kertoi pikkuankalle tutun iltasadun ja pikkuankka nukahti, nähden unia suuresta tanssivasta hirvestä, jonka selässä hän ratsastaisi vielä moniin jännittäviin seikkailuihin.

 Kirjoittanut: Jäniksen Jälki