Maaliskuun satu: Perintö

31.03.2019

Iäti oli katsellut perunapeltoaan talonsa ikkunasta muuan ukko. Keltaisessa hatussaan, punaisissa saappaissaan seisoskellut kuistillaan ja tuuminut:

Olisipa minulla,

kunnon kuokka,

jolla kyntää kuoppa.

Jolla kestitä maata

ja pitää omanain.

Mutta niin on minulla pieni lapio vain,

haravan varsi ja tusinatupa,

jonka lahjana lain

kuolleelta isältäni,

entiseltä veljeltäni,

sairaalta äidiltäni,

perintönä sain.

Joka aamu auringon noustessa, käveli ukko alas kuistiltaan ja iski pienen lapionsa peltoon. Hän käänsi ja kynti, kaivoi ja kuopi, peltoaan koko päivän. Kunnes aurinko heitteli viimeisiä säteitään ukon silmiin, päivä alkoi laskea ja kylmä tuuli puhaltaa idästä päin. Silloin nappasi ukko mukaan pienen lapionsa, sujautti sen taskuunsa ja lausui pellolle kiitoksensa päivän työstä. Sitten hän marssi takaisin kuistilleen, punaiset saappaat hölskyen ja keltainen hattu taivasta tervehtien. Kotiovellaan hän vielä kääntyi kohti peltoa, kohotti kohteliaasti keltaista hattuaan ja nyökkäsi hyvästiksi.

Ukon koti oli pieni ja lämmin tupa, seinistä tuuli sisään ja katosta vuoti vesi, mutta kotoisassa keittiön tapaisessa nurkkauksessa, aivan mökin perällä, oli pieni puuhella, jossa paloi aina tuli.

Ja tarina kertoo, että ken milloinkaan, oli tuijottanut tulta tuon puuhellan sisuksissa, ei enää tuntenut liian kylmää. Viiman yllättäessä hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä ja katsella hetki sisäänsä, niin lämpö palasi jäseniin. Se aloitti kutittamalla varpaita, nousi hetkessä selkärankaa pitkin päälaelle ja valtasi samassa koko kehon.

Eräänä päivänä ukon palatessa kotiinsa, yhden kokonaisen ja lopen uuvuttavan työpäivän jälkeen, hän huomasi kuistillaan jotain sangen erikoista. Nimittäin erään pupun katselevan häntä jännittyneenä, hirveän uteliailla silmillään. Ukko pysähtyi ja tervehti häntä.

"Oletko sinä se?", kysyi pupu innoissaan.

"Sekö? En usko, minä olen muuan ukko vain.", vastasi ukko ystävällisesti ja otti askeleen sivuun ohittaakseen pupun ja päästäkseen sisälle kotiinsa.

Pupu kuitenkin hyppäsi silmän räpäyksessä uudelleen hänen eteensä ja sanoi: "Sinä se olet. Minä tiedän sen. Kaikki me tunnemme sinut."

"Teillä on nyt jonkinlainen väärä käsitys. Kukaan ei tunne minua, enkä minä tunne ketään.", totesi ukko hieman hörähtäen kuin nauraakseen, mutta sittenkin ripaus surullisuutta äänessään.

"Niinkö tosiaan?", kysyi pupu hämmästyneenä.

"Mutta onhan sinun oltava... Kuka sinä sitten olet, jollet sinä ole se?"

"Muuan ukko vain..."

Ja näin he jatkoivat jutustelua vielä jonkin aikaa, ukko pyöritellen onnettomasti päätään ja pupu pomppien vimmatusti sinne tänne. Ukko yritti parhaansa mukaan päästä takaisin taloonsa, mutta pupu rummutti käpälillään kuistin lattiaa ja heilutti korviaan monien kysymystensä tahtiin.

Viimein ukko huokaisi syvään ja kysyi:

"Mistä siitä pupu hyvä, sinä oikein puhut? Mitä sinä etsit?"

"Tuulen talon tulisijaa, kipinöiden hallitsijaa, uuden alun aakkostajaa.

Sanan suuren synnyttäjää, pahan tuulen tyynnyttäjää, nimiemme pyhittäjää.

Sitä minä etsin."

Ukko meni hämilleen ja suki partaansa mietteliäästi.

"En ymmärrä..."

"Me etsimme nimiämme. Minä ja koko kylän väki, ihmiset, eläimet ja kaikki metsän olennot. Me emme enää muista keitä olemme ja mistä tulemme. Ja vain ikitulen isäntä, tuvan tuulisen sisässä, voi meitä auttaa."

Ukko tunsi viiman viistävän lävitseen. Hän sulki silmänsä ja kurkisti sisälleen. Lämpö tarttui hänen varpaisiinsa, nousi selkärankaa pitkin ylös päälaelle ja valtasi hänet kokonaan.

Samassa ukko muisti jotakin kuin kaukaa menneisyydestä ja sanoi:

"En muista omaa nimeäni, mutta tunnen kyllä tuulen talon, kipinöiden alkuvalon. On unohtuneet ihmiset, mutta tunnen sanat, kirjaimet. Tulevat ja entiset.

Täällä hyytyy pakkaskiri, tyyntyy viimeinenkin viimojen rivi, löytää luokse kadonnut nimi."

Niin pupu kävi sisään tuulten taloon ja asettui katselemaan puuhellan sisuksissa hiljalleen ja iäti rätisevää tulta. Ukko istui hänen viereensä, sulki silmänsä, katseli ja kuunteli. Sitten hän kuiskasi pupulle nimen, jonka tuli oli hänelle antanut.

Seuraavana päivänä ukko meni pellolle kuten ennenkin. Iski pienen lapionsa multaan, kaivoi ja kynti, käänsi maata ja kuopi. Kunnes oli niin pimeää, ettei silmä enää erottanut maata kyntäjästä, kuoppaa kaivajasta. Ukko ravisteli mullat vaatteiltaan, venytteli työn rasittamia jäseniään ja päästi ilmoille pitkän, helpottuneen huokaisun. Enää noin viikko ja kaikki kuopat olisi kaivettu valmiiksi. Ukko nappasi pienen lapionsa, hyvästeli peltonsa ja käveli tuttuun tapaan pellon poikki tupansa kuistille.

Kuistilla häntä odotti pieni orava, selässään valtavan suuri reppu. Ukko hämmästyi, mutta tervehti kohteliaasti ja sanoi:

"Mitä sinä pieni orava, mukanasi kannat, noin valtavaa taakkaa?"

"Enhän tietenkään voi tulla luoksesi tyhjin käsin, oi tuulen tuvan isäntä, uuden nimen antaja!"

Ja samassa orava heilautti repun selästään ja kaatoi sen sisältöineen päivineen kuistin portaille.

"Siinä, ne ovat kaikki sinulle.", sanoi orava ylpeänä ja pörhisti entuudestaankin jo mahtavaa häntäänsä.

Kuisti oli nyt aivan täynnä kaiken näköisiä ja kokoisia käpyjä. Ukko ei tiennyt mitä muutakaan tehdä, niin hän kiitti oravaa kohteliaasti ja kysyi:

Kiitos, mitä sinä, pieni orava, oikein etsit?

"Tuulen talon tulisijaa, kipinöiden hallitsijaa, uuden alun aakkostajaa.

Sanan suuren synnyttäjää, pahan tuulen tyynnyttäjää, nimiemme pyhittäjää.

Sitä minä etsin."

Niin orava kävi sisään tuulten taloon ja asettui katselemaan puuhellan sisuksissa hiljalleen ja iäti rätisevää tulta. Ukko istui hänen viereensä, sulki silmänsä, katseli ja kuunteli. Sitten hän kuiskasi oravalle nimen, jonka tuli oli hänelle antanut.

Näin kului muutama viikko ja joka ilta, ukon palatessa pelloltaan, häntä odotti kuistilla uusi nimetön.

Eräänä iltana kuistilla ei kuitenkaan ollut enää ketään. Ukko katseli hieman ihmeissään ympärilleen, mutta kopisutti sitten mullat pois saappaistaan ja astui sisälle taloon. Keittiönurkkauksessa pienen puuhellan luona häntä odotti erikoinen näky. Kaikki metsän eläimet olivat kokoontuneet tulen ympärille ja väittelivät kovaan ääneen jostakin.

Ukko rykäisi kuuluvasti ja katsoi eläimiä, joille jokaiselle tuli oli hänen suullaan antanut nimen. Eläimet vaikenivat oitis ja katsoivat ukkoon yllättyneinä. Vain tuli puuhellan sisuksissa jatkoi räiskymistä, tällä kertaa kiivaana ja voimakkaana.

"Mistä kummasta on kysymys?", kysyi ukko.

"Me vain..."

"Siis ajattelimme, että.."

"Voisimmeko me..."

Eläimet yrittivät vuorotellen saada sanotuksi jotakin, mutta kaikki epäröivät, eikä kukaan saanut puheenvuoroaan loppuun. Kunnes esiin astui susi, suuri ja komea.

"Kyse on siitä, että minä olen metsän ainoa eläin, jolla ei vielä ole nimeä. Tulin hakemaan nimeäni, mutta tuli ei suostu sitä minulle kertomaan.", sanoi susi ärtyisästi ja väläytti hampaitaan kipinöitä viskovan tulen suuntaan.

"Mutta miksi kummassa, et odottanut minua kuistilla, kuten muutkin eläimet ovat tehneet?", kysyi ukko.

Huoneeseen laskeutui vaivaantunut hiljaisuus. Kaikki eläimet katsoivat lattiaan.

"Hän ei ole kulkenut tietä", kuiskasi pieni orava viimein.

"Eikä tunne sanoja.", lisäsi pupu.

"Mitä tarkoitatte?", kysyi ukko.

"Sitä vain, että jokaisen nimen luo kulkee aivan erityinen tie. Sen varrella kulkevat sanat, jotka nimen etsijää johdattavat. Tien päässä on tuulinen tupa, tuvan äärellä kuisti soma, ja kuistilla muuan ukko, ikitulen isäntä oma. Kun isäntä kysyy sinulta: "Mitä sinä etsit?" on lausuttavanasi vain sanat, jotka tie opetti.", kertoi kilpikonna, joukon vanhus.

Ukko alkoi ymmärtää.

"Mutta kuinka sitten lainkaan löysit perille?", hän kysyi ja katsoi sutta.

"Minä seurasin jokaista ystävääni, etsin heidän jälkiään, kokeilin heidän polkujaan ja kuljin heidän teitään. Lopulta löysin talon nurkalta ison kasan käpyjä ja näin ikkunasta ystäväni pupun tavattoman suuret korvat. Kuulin siilin naurun ja kilpikonnan kuorsauksen. Tulin sisälle ja löysin ystäväni."

Ukko hymyili vähän ja kysyi:

"Mutta mitä sinä etsit?"

Susi katsoi hieman häpeissään ukkoon ja sanoi lohduttomana:

"Minä en tiedä, isäntä. Minä vain seurasin ystäviäni ja nyt toivon, että minulla olisi se, mitä heilläkin on. Toivon, että tuli kuiskaisi sinulle minunkin nimeni."

Silloin ukko meni istumaan tulen luo ja kysyi tulelta:

"Mistä löytyy nimi surevan suden, suuren ja komean?"

Ja tuli vastasi ukolle:

" On sudesta tuleva, tulen iäisen valvoja, pellon pienen perijä, tuulen talon haltija. "

Ukko tunsi sisintään pyyhkivän viiman, pelästyi ja sanoi:

"Periikö susi minun taloni? Mutta entä minä? Kuinka minun käy?"

"Mitä sinä etsit?", kysyi tuli.

Ukko sulki silmänsä, katseli ja kuunteli.

Ja sanoi:

"Tuulen talon tulisijaa, kipinöiden hallitsijaa, uuden alun aakkostajaa.

Sanan suuren synnyttäjää, pahan tuulen tyynnyttäjää, nimiemme pyhittäjää.

Sitä minä etsin."

Ja niin tuli kuiskasi ukolle nimen, jonka hän kerran oli kadottanut. Susi peri ukolta saappaat, pellot, hatun sekä lapion, ja niin tuli sudesta ikitulen isäntä, tuulen talon sisässä.