Oppitunteja, runoja ja mielikuvitusklovneja 

16.02.2019

Olen aina rakastanut tarinoita, lauluja ja runoja. Muistan, miten aikanaan päiväkodissa lausuin runoja niin tunteella ja pateettisella ylpeydellä, että kosketuin itsekin ja hoitajia nauratti. Vuoden lopuksi jokainen ryhmän lapsi sai mitalin jostakin, missä hoitajien mielestä oli erityisen ansioitunut. Vierustoverini sai ruuan syömisestä (hän ei milloinkaan jättänyt ruokaa lautaselle) ja minä sain innokkaasta runojen lausumisesta. Se oli ensimmäinen mitalini ja olin siitä suunnattoman ylpeä. Riimittelin sen kunniaksi vielä kotonakin niin, että veljelläni meni hermot, ja hän käski minun opetella kirjoittamaan lorut ylös vihkoon, josta jokainen voisi halutessaan lukea niitä. Hän ei ymmärtänyt mitalin tulleen nimenomaan runojen lausumisesta.

Päätin kuitenkin seurata hänen neuvoaan ja opetella kirjoittamaan. Pyysin häntä kirjoittamaan lorun ylös niin, että voisin jäljentää kirjaimet siitä paperille. "Lupaatko olla hiljaa, jos teen sen?" Minä lupasin ja veljeni uljaalla avustuksella kirjoitin ensimmäisen runoni. Siitä tuli monta sivua pitkä. Ei siksi, että runolla olisi ollut erityisen paljon mittaa, vaan siksi, että minulla oli vaikeuksia saada yhdelle sivulle mahtumaan kahta kirjainta enempää.

Lupaavasta alusta huolimatta minusta ei koskaan tullut runoilijaa. Toki yritin uudelleen varhaisteininä, vuodattamalla paperille monta säkeistöä maailmantuskaa, mutta en enää tavoittanut hommaan samaa intoa kuin pienempänä.

Seuraavan kerran into iski vähän vanhempana musiikin ja lyriikoiden muodossa. Erityisesti räpin sanoilla leikittely oli minusta äärettömän hauskaa. Siinä tavoitin jotain samankaltaista kuin lapsena, riimitellessäni veljeni hermot riekaleiksi. Edelleenkin viihdytän itseäni keksimällä riimipareja ja räppäämällä, vaikken räppärin urasta haaveilekaan.

Itseasiassa koko Jäniksen Jälki- projektin voisi väittää rakentuneen tälle riimittelyinnolle sekä leikkimieliselle sanailulle. Harrastus nimittäin yhdisti minua ja Karoliinaa jo lukiossa, ja sen ansiosta oikeastaan selvisimme lukion oppimäärästä ja kirjoitimme lopulta ylioppilaiksi. Huvitimme toisiamme koulussa loputtomasti kirjoittamalla runoja ja tarinoita sekä keksimällä tragikoomisia hahmoja sekä nimeämällä niitä. Siitä saimme motivaatiota saapua kouluun silloinkin, kun se muuten tuntui lähes mahdottomalta ajatukselta.

Ehdotonta oppitunneilla keksimiemme hahmojen aatelia oli Bärtil, surkuhupaisa hahmo, joka tasaisen harmaan ja keskiluokkaisen arjen sumentamilla aivoillaan yritti selvitä elämässään eteenpäin. Mitä sankarillisempiin tekoihin hän pyrki, sitä kohtalokkaammin hän epäonnistui. Aina. Hihittelimme Bärtilin mokailuille monet oppitunnit ja yritimme kai sillä tavoin luoda toivoa siihen mieltämme painavaan synkkään tosiasiaan, että vanhenimme kovaa kyytiä, ja aikuisen arjen ikävystyttävä harmaus odotti meitäkin kulman takana. Vaikka vanhenimmekin, emme tahtoneet lamaantua kuoliaaksi. Niinpä loimme oman mielikuvitusklovnin peilaamaan omaa aikuistumistamme.

Taisimme koota nämä arjen sankaritarinat "kirjaksikin". Vihkonen kuitenkin hukkui eräällä matkalla Pariisiin reippaasti yli kymmenen vuotta sitten, emmekä sen koommin palanneet Bärtilin tarinaan. Bärtilin aikaisempien edesottamuksien valossa meille oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin hän eksyisi ja jäisi sille tielleen.

Hyvästelimme Bärtilin ja samoihin aikoihin myös lukion sekä tutut kuviot. Ehdimme kuitenkin lyödä kättä päälle siitä, että jonain päivänä palaisimme tarinoinnin äärelle ja perustaisimme kustantamon nimeltä Jäniksen Jälki, lukisimme, riimittelisimme ja kirjottaisimme yhdessä lisää. Tämän vuoden alussa, sulateltuamme asiaa melkein 15 vuotta, otimme vihdoin askeleen eteenpäin idean toteuttamiseksi.

Kustantamoajatus muuttui erilaisten projektien ja työpajojen järjestämiseksi,  ideana levittää terveyttä ja hyvinvointia tarinoiden avulla. Tarinat olivat auttaneet meitäkin vaikeiden koettelemusten läpi, mikseipä niistä olisi siis apua muillekin. 

Kuten sanottu, ilman Bärtiliä emme mekään olisi tässä.

Vuoden alku on ollut täynnä uusia projekteja ja yllättäviä mahdollisuuksia, joiden kautta olen löytänyt takaisin monien sellaisten asioiden pariin, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet viime vuosina taka-alalle. Jäniksen Jälki on yksi niistä.

Toinen on musiikki, erityisesti laulujen sanat ja lyriikat. En muistanutkaan, miten inspiroivaa on kuunnella laulujen sanoituksia ajatuksella ja uppoutua niihin. Niissä vasta on tarinankerrontaa parhaimmillaan! Nyt tahtoisin tietenkin siteerata tusinan verran löytämiäni timanttisia sanoituksia, mutta en taida tehdä sitä, vaan säästän sen tulevien blogikirjoitusten aiheeksi.

Kolmas inspiraation lähde on ollut työskentely lasten kanssa. Olen tehnyt paljon sijaisuuksia kouluissa ja nauttinut etenkin pienempien kanssa olemisesta. Heidän kanssaan on lähes kaikessa opettamisessa kyse tarinoiden kertomisesta. 

Etenkin steinerpedagogiikassa satuja kuunnellaan ja kerrottaan melkein joka oppitunnilla. Niiden avulla tuetaan moraalin kehitystä ja opetetaan uutta. Siltikin olen yllättynyt siitä, miten monessa tilanteessa tarinat todellisuudessa ovat olleet oppitunneilla avuksi. Ne ovat nimittäin toimineet loistavasti myös kurinpidollisena menetelmänä.

Kuten kaikki tietävät, sijaisena kurinpitäminen on välillä todella haastavaa. Alkuun jopa tuntui siltä, että kiristämisen, rankaisemisen ja uhkailun lisäksi juuri muita keinoja ei ole olemassakaan. Aika pian kuitenkin huomasin, ettei ole sellaista tilannetta, johon ei pieni tarina kissastani auttaisi. Jopa kaikkein vilkkaimmat pistävät suunsa kiinni oitis kuullessaan kysymyksen:

"Olenkohan minä koskaan kertonut teille kissastani?"

"Joo, ope! Kerro taas sun kissasta, kerro siitä, miten se varasti sun voileivän..."

"Tai siitä, kun se liukastui parketilla, kun sen tassuissa oli niin paljon lunta!"

"No minäpä kerron, mutta vain, jos olette aivan hiljaa..."

Ehkäpä kokeilen tätä keinoa myös vähän vanhempien oppilaiden kanssa ja kerron heille Bärtilistä, joka matkalla Pariisiin eksyi lentokoneeseen ja katosi.

Evi Ekroos