Kohti esikoisromaania, kohti unelmia.         

01.02.2019

Olen kirjoittanut aina. Runoja, biisejä, tarinoita, kasoittain päiväkirjoja ja vapaata sanavirtaa. Muistan kirjoittaneeni jo ala-asteikäisenä kaksi "kirjaa" , molemmat lyijykynä kädessä haparoivalla käsialalla ohueeseen kouluvihkooni. Toinen kirja kertoi marsilaisten humanoidien seikkailuista Saturnuksen renkailla ja toinen muinaisista Lapin shamaaneista.

Eräänä talvisena ja pimeänä iltana luin heiveroisellä äänellä, kädet tärisen ja kaiken rohkeuteni keräten (olin mahdottoman ujo lapsi) kirjani Lapin noidista nyt jo edesmenneelle isälleni. Hänen silloiset lämpimät sanansa ovat syöpyneet syvälle alitajuntaani:

"Kyllä sinun tuota kirjoittamista kannattaa jatkaa. Tuohan on tosi hyvä kirja. Sinulla on kirjoittamisen lahja".

Todellisuudessa kirjani tuskin oli mitenkään erikoinen tai nerokas, mutta isäni sai minut tuntemaan niin. Vanhempien kannustavat sanat vaikuttavat pitkälle lapsen elämään ja muodostavat vankan pohjan itseluottamukselle ja rohkeudelle uskoa omiin kykyihinsä.

Teinivuosina teatteri imaisi minut vuosiksi mennessään ja päädyin lopulta opiskelemaan näyttelemistä Teatterikorkeakouluun. Kirjoittaminen kuitenkin kulki edelleen mukanani muodossa jos toisessa. En silti koskaan vakavissani ajatellut ryhtyväni oikeaksi kirjailijaksi.

En pidä itseäni kovinkaan älykkäänä saati sivistyneenä, en ole opiskellut kirjallisuustieteitä enkä lukenut niitä klassikkoteoksia, jotka jokaisen kelpokansalaisen olisi ollut suotavaa jo koulussa lukea.

Olin muodostanut päässäni kirjailijoista sellaisen kuvan, että he ovat fiksuja ja tietävät kaikesta kaiken, heillä on aina jotakin faktapohjaista ja tutkimuksiin perustuvaa sanottavaa kaikesta mitä maailmassa tapahtuu juuri nyt : politiikasta, yhteiskunnasta, taiteesta, köyhyydestä. Olen usein huvittanut itseäni kauhun sekaisin tuntein kuvittelemalla sellaisia tilanteita, joissa minut on kutsuttu esimerkiksi paneelikeskusteluun puhujaksi. Kaikille paljastuisi, että olenkin sivistymätön moukka, tietämätön vähä-älyinen.

Olen kuitenkin aina pitänyt itseäni tarinankertojana, se on minun tapani olla olemassa. Elän ja palan siitä, että saan tehdä jotakin luovaa ja olla sitä kautta itseni äärellä enemmän kuin koskaan. Elämässäni ei ole ollut aikakausia, jolloin en olisi tehnyt tai toteuttanut tarinoita joissakin muodoissa. Luominen pitää minut hereillä, se on vapaa-aikaani ja työtäni, tapani hengittää ja olla syvästi onnellinen.

Pitkään ajattelin, että olen "vain" näyttelijä ja teatterintekijä, se on minun keinoni olla tekemisissä tarinoiden kanssa. Sittemmin myös musiikki tuli mukaan kuvioihin ja aloin tehdä räppiä. Tajusin, että räpin kautta saan toteuttaa aivan uusia puolia itsessäni ja kirjoittaa uudella tavalla, sanoa enemmän ja seistä sanojeni takana, leikitellä, uhota, olla runollinen ja lapsellinen.

Kolmisen vuotta sitten elämässäni oli meneillään melko vauhdikas kausi. Vauhdikkaalla tarkoitan jatkuvaa juhlimista, kapakoista istumista, tuopilla käymistä, pitkälle aamuun ja aina seuraavaan päivään asti valvomista. Toki tämä johtui osittain myös siitä, että rap-keikkoja oli melkein joka viikonloppu ympäri Suomea, ja tästä klubi- ja kapakkakulttuurista alkoi tulla arkinen elämäntapani. Myöskään teatteripiireissä vallitseva treenien jälkeinen kaljottelutottumus ei helpottanut asiaa.

Tuolloin aloin puhua baareissa ystävilleni, että seuraavaksi aion kirjoittaa kirjan, se on seuraava unelmani. Puhuin siitä, mutten koskaan ryhtynyt toimeen. Energiani valui hukkaan punaviinilasien ja omista tekemisistään pälpättelyn myötä.

Elämäni muuttui täysin, kun rakastuin elämäni mieheen ja halusimme perustaa perheen. Kuulostaa kliseeltä, mutta esikoisemme synnyttyä kaikesta tuli kauniimpaa, kirkkaampaa ja läsnäolevampaa. Vasta lapsen saatuani tuntui, että pitkästä aikaa vuosikausiin olin taas palannut itseni äärelle ja laskeutunut takaisin siihen, mitä minä todella sisimmässäni olen.

Tämän oivaltaminen oli kaunista ja haurasta, tajusin kuinka ikävä minulla olikaan ollut omaa itseäni.

Kuulostaa ristiriitaiselta, yleensähän vauva vie vanhemmaltaan miltei kaiken ajan, vaatii ja tarvitsee koko ajan jatkuvaa läsnäoloa ja valmiutta. Vauvan ensimmäiset elinvuodet hänen huoltajansa on käytännössä olemassa vain hänen hengissä pitämistään varten. Vanhempi on lapsensa palvelija 24 h.
Kuinka siis silloin voisit olla itsesi äärellä enemmän kuin koskaan?

En tiedä, niin vain oli. Ja hyvin nopeasti minussa heräsi eloon vahva tunne ja tieto : minun pitää alkaa kirjoittaa sitä kirjaa. Heti.

Toisin kuin aiemmin, nyt tartuin oikeasti toimeen ja aloin työstää romaanikäsikirjoitusta. Tarina oli elänyt sisälläni jo pitkään, mutta itse teksti odotti vielä syntymistään.

Kuulostaa hassulta, mutta nyt minulla oli ensimmäistä kertaa aikaa todella keskittyä itse kirjaan. Olin yhä hoitovapaalla ja lapseni oli juuri täyttänyt vuoden, kun ryhdyin tähän projektiin.

En koskaan kirjoittanut lapseni hereillä ollessa, halusin ja haluan edelleen olla hänelle läsnä. Kirjoitin päiväunilla, tunti tai kaksi päivässä. Joskus (hyvin harvoin) myös iltaisin, ja toisinaan, kun miehelläni oli vapaapäiviä. Usein halusin kuitenkin keskittyä myös perheeni kanssa olemiseen, ja se onkin asia, josta haluan edelleen pitää kiinni. Että aikaa löytyisi myös yhdessäololle joka päivä, edes vartin verran.

Minulle kirjoittaminen lapseni päiväunien aikaan oli lepoa, hengittämistä, elossa olemista, omaa arvokasta tekemistä ja itseni toteuttamista. Sain siitä enemmän voimaa ja virtaa arkeen kuin mitä olisin saanut sohvalla makaamisesta tai Facebookissa pyörimisestä. Kirjoittaminen oli minulle meditaatiota, aivojen lepuuttamista, tyhjään tilaan laskeutumista ja sitä kautta sataprosenttista keskittymistä.

Sillä ei ole väliä, onko sinulla päivässä tunti vai kymmenen tuntia aikaa kirjoittaa. Aika on niin suhteellista. Minulle arvokas kirjoittamisaika ei ole aikaa mitattuna tunneissa ja minuuteissa. Aika on täydellinen keskittymisen ja läsnäolon tila.

Aloitin siis kirjoittamisen keväällä 2018. Päätin, että lähettäisin käsikirjoitukseni kustantamokierrokselle vielä saman vuoden jouluna.

Kirjoittaminen ei koskaan ollut tuskallista tai piinaavaa, ei pakonomaista tai tökkivää. Avasin vain tietokoneen ja ryhdyin toimeen. En kauheasti suunnitellut tai yrittänyt keksiä mitään nokkelaa tai oivaltavaa, annoin vain mennä ja tarinan johdattaa minua oikeaan suuntaan. Kun pari tuntia oli kulunut ja lapseni heräsi, olin täynnä virtaa ja minulla oli levännyt olo.

Kirjoittamisen helppous johtui varmasti siitä, että taaperoarjen keskellä varmaankin jokainen kaipaa kipeästi sitä omaa aikaa ja omia harrastuksia, omia juttujaan ja kiinnostukseen kohteitaan. Kirjoittaminen oli minulle juuri sitä kaikkea.

Käytin lyhyet kirjoitushetkeni tehokkaasti ja annoin niille kaiken energiani ja potentiaalini. Kun en enää heittänyt aikaani hukkaan baaripöydissä puhumalla siitä, mitä haluaisin tehdä ja olla, vaan vihdoinkin tein ja olin, asiat alkoivatkin sujua kuin itsestään.

Ja kävi niin, että jouluna 2018 todellakin lähetin käsikirjoitukseni kustantamokierrokselle. Olin varautunut pitkään odotteluun ja hylsyihin.

Mutta sitten eräs kustantamo vastasikin miltei heti ja ilmoitti haluavansa neuvotella kanssani kirjani julkaisemisesta. Kävin tapaamassa heitä toimistolla ja koin hyviä "viboja". He olivat aidosti kiinnostuneita kirjani teemoista ja ymmärsivät, miksi juuri tämä tarina on tärkeää kirjoittaa ja kertoa ihmisille. Sain myös hyviä näkökulmia siihen, kuinka voisin käsikirjoitustani vielä syventää ja kypsentää.

Ensi viikolla menen kustantamoon allekirjoittamaan sopimuksen. Kerron teille pian lisää koko prosessista ja kirjastani, sekä sen matkasta kohti julkaisua.

Nyt olen innoissani, kun saan jatkaa käsikirjoitukseni parissa ja alkaa muokata ja parannella sitä yhdessä kustannustoimittajan kanssa. Olen matkalla kohti unelmiani.

Karoliina Niskanen