Helmikuun satu : Sammakkolampi

28.02.2019

Olipa kerran maa, ja siinä maassa oli kaupunki, kaupungissa oli kylä, kylässä oli metsä, metsässä oli mökki ja sen mökin takana oli lampi. 

Mutta merta ei ollut missään, ei lokkien säestämää rantaa, ei ulospääsyä, ei ikkunaa suureen maailmaan eikä happireikää kauas tulevaisuuden tuuliin. Oli vain peltoa ja metsää ja metsää ja peltoa. Jossain oli muutama järvi, iso järvi, mutta ei täällä missä tarinani tapahtuu.

Täällä oli vain mökki, pieni punainen mökki, ja sen mökin takana lampi, syvä ja vihreä, liejuinen.

Pienessä punaisessa mökissä tuoksui aina kaneli ja ruisleipä ja kahvi ja home. Lattiat narahtelivat ja ikkunoista veti, vaikkei ulkona juuri koskaan tuullut, aniharvoin vain. 

Ja arvaatteko mitä? Siinä punaisessa mökissä asui pieni ja pikimusta kissa nimeltä Piia sekä hänen omistajansa, maailman salaperäisin mummo, Irmeli. Irmelin hymy oli kuin Mona Lisan, tiedättehän sen viekkaan naisen, joka on maalattu maailman kuuluisimpaan tauluun? Vähän siltä näytti Irmeli-mummo.

Tämä tarina ei tapahtunut kauan kauan kauan sitten, vaan aivan äskettäin. En ole aivan varma milloin tarkalleen ottaen, mutta minusta tuntuu aivan kuin se olisi tapahtunut eilen.

Vai oliko siitä jo kauemmin? Minulla ei ole siitä aavistustakaan.

Mutta luulen, että ainakin Irmeli-mummo ja Piia-kissa edelleen asuvat tuossa pienessä punaisessa mökissä liejuisen lammen vieressä. Ja kuule, haluattekos tietää, millainen lampi on kyseessä?

No minäpä kerron.

Sammakkolampi. Eikä aivan mikä tahansa sammakkolampi, vaan ihan oikea taikalampi, mutta siitä minä kerron sinulle pian lisää.

Ensin pohjustan tarinani, ja kerron teille, kuinka minä oikein tapasin Irmeli-mummon ja Piia-kissan.

Kävi nimittäin niin, että eräänä päivänä minä eksyin syvälle, syvälle metsään. Kyllä, juuri minä. Ai kuka minä sitten olen? Niin. Voin olla oikeastaan kuka vain tai mikä vain. Kuka sinä haluaisit minun olevan? Miltä minä mahdan näyttää, minkä ikäinen minä olen, mikä minun nimeni on? Mitä minä rakastan ja mitä pelkään? Mikä on suurin unelmani? Päätä sinä!

Joka tapauksessa, eksyin mummon ja salaperäisen sammakkolammen luokse ollessani matkalla perheemme kesämökille. Päätin jäädä linja-auton kyydistä jo aiemmalla pysäkillä, suuren metsän ja suuren pellon rajalle. Ajattelin kävellä perille loppumatkan ja tutkia samalla tuota kiehtovaa ja suurta metsää, seikkailla ja olla reipas. Halusin nähdä maailmaa edes piirun verran kauempaa.

Niinpä minä kävelin ja kävelin ja kävelin, kävelin aina vain syvemmälle metsään. Tuntui aivan siltä kuin jalkani olisivat alkaneet liikkua kuin itsestään ja jokin outo voima olisi johdattanut minua eteenpäin. Aivan kuin olisin jo osannut reitin johonkin tuntemattomaan paikkaan, jonne metsä minua kuljetti.

Tiesin, että kesämökkimme sijaitsi aivan eri puolella metsää ja minä olin kävelemässä yhä vain syvemmälle, täysin päinvastaiseen suuntaan, mutta en vain voinut lakata kävelemästä. En osannut pysähtyä. Oli kuuma, polttavan kuuma. Ja minä kävelin.

Lopulta tiesin olevani perillä.

Edessäni häämötti punainen ja kotoisa mökki, jonka kuistilla istui Irmeli-mummo Piia-kissa sylissään, ikään kuin he olisivat tienneet minun olevan tulossa ja odottivat minua siinä, hymyssä suin. Kissa maukaisi kovaan ääneen.

MJAAAU.

Irmeli nousi ylös, hymyili viekkaasti ja sanoi minulle syvällä ja lämpimällä äänellään :

"Kas niin, me tervehdimme sinua. Tervetuloa, matkalainen. Sinulle maistuisi varmaankin lasillinen mansikkamehua raparperipiirakan kera"

Irmeli-mummo tuntui heti kuin omalta mummoltani, jota minulla ei tosin koskaan ollut ollut. Hämmästelin hänen viekkaita, maalauksellisia, mutta lempeitä kasvojaan, ja otin nälkäisenä herkkutarjouksen vastaan, luottavaisin mielin. Me istuskelimme tovin kuistilla ja juttelimme ja söimme ja juttelimme ja söimme, mutta oikeastaan se ei ole olennaista tämän tarinani kannalta.

Olennaista on se, kuinka löysin mökin takaa sammakkolammen.

"Mikset menisi hetkeksi katselemaan mökkini pihaa ja kaunista puutarhaa? Voisit tykätä leikkiä siellä." , totesi Irmeli yllättäen ja lähetti minut ulos.

Minä lähdin uteliaana tutkimaan pihaa ja kiersin mökin toiselle puolen. Siellä minä sen näin, liejuisen vihreän lammen. Tahdoin katsella sitä lähempää. Ajattelin jopa hetkeksi istahtaa sen luokse vilvoittelemaan jalkojani. Minun oli äkkiä tullut kamalan kuuma.

Mutta lähestyessäni lampea, huomasin jotakin erityistä. Lammen vesi näytti jotenkin kummalliselta, erilaiselta, ja jäin tuijottamaan veden pintaa.

Näytti siltä kuin pieniä timantteja olisi ilmestynyt jostakin syvältä lammen pohjasta silmieni eteen. Samean ja liejuisen veden pinnalla alkoi hiljalleen kimaltaa ja säkenöidä. Menin yhä lähemmäs. Ja näin miten veden pinnalla tai aivan sen yläpuolella alkoi tanssahdella värikkäitä kuplia.

Huokaisin ihastuksesta ääneen . Yhtäkkiä lammessa näkyi kaikki maailman värit.

Sitten pintaan alkoi sukeltaa sammakoita. Niitä oli paljon, ei yksi tai kaksi, ei edes kymmenen tai kaksikymmentä, vaan paljon paljon enemmän. Ne kimaltelivat ja niiden ympärillä näkyi jonkinlainen kultainen sädekehä. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Mietin olinko unessa tai keskellä satumaista elokuvaa.

Yhtäkkiä sammakot alkoivat laulaa kielellä, jota en tuntenut. Laulut olivat hilpeitä ja iloisia, rytmikkäitä lurituksia, joiden tahdissa ne tanssivat ja hyppelehtivät ympärilläni kuin hurmatakseen minut.

Katselin tätä näkyä lumoutuneena ja tyrmistyneenä, sitten sisälläni heräsi vahva tunne:

Minä haluan nuo sammakot. Minun on saatava nuo sammakot omakseni. Edes yksi. Minä löysin ne, ne ovat minun. Ne tanssivat minulle, minulla on oikeus viedä ne mukanani. Jos löytää jotain noin kaunista, on se otettava mukaansa. Näyttäisin sammakot kaikille, perustaisin sammakkosirkuksen ja minusta tulisi rikas ja kuuluisa sammakko-kouluttaja. Omistaisin maailman kauniimmat otukset, taikasammakot.

MINÄ. HALUAN. NUO. SAMMAKOT.

Laittaisin ne reppuuni, jonka sitoisin tiukasti kiinni, ja livistäisin nopeasti paikalta edes mummoa hyvästelemättä.

Vilkaisin ympärilleni. Irmeliä ei näkynyt missään, hän oli kai painunut sisälle mökkiin keittelemään pannukahvia. Piia-kissa kuitenkin seisoi takanani ja tarkkaili minua tiukka katse keltaisissa silmissään.

"Älä kerro kenellekään, kissa. Minä vien nämä sammakot mukanani."

 Piia-kissa maukaisi terävästi vastaukseksi ja ryntäsi pois.

Ajattelin, että se ei halunnut olla todistamassa rikostani tai sitten se riensi kertomaan aikeistani mummolle, mutta kissa ei kai onneksi sentään puhuisi ihmisten kieltä, joten en välittänyt.

Avasin repun valmiina vangitsemaan sinne niin monta sammakkoa kuin vain käsiini saisin.

Sammakoiden laulu yltyi yhä kauniimmaksi ja niiden tanssi oli entistä hurmaavampaa ja tarkempaa. Ne toistivat liikeradoillaan monimutkaisia kuvioita ja piirtelivät lammen pintaan symboleita, kuin ikiaikaisia kuvia ja kirjaimia.

Minun olisi toimittava nopeasti. Astuin lampeen enkä tullut edes ajatelleeksi, kuinka syvä se saattaisi olla. Kun myös toinen jalkani oli lammessa ja nostin käteni ilmaan napatakseni ensimmäisen sammakon, tapahtui jotain hyvin kummallista ja pelottavaakin. Kuin salaman iskusta sammakoiden laulu lakkasi ja tanssikin sen myötä, lammen kimallus katosi ja tuli aivan pimeää.

Vesi oli muuttunut mustaksi.

Nyt sammakot katsoivat minua ja alkoivat hyräillä kaihoisia sävelmiä. Tunsin, kuinka aloin vajota. Lampi sai minusta otteen näkymättömillä käsillään ja veti minua syvemmälle ja syvemmälle salaisuuksien uumeniin.

Sitten tuli aivan hiljaista, hyräily lakkasi, aika pysähtyi, sammakot sukelsivat lammen pohjaan, ja sinne minäkin päädyin.

Ja tiedättekö mitä? Minä olen nyt yksi sammakoista. Se on aivan totta. Minä olen laulava taikasammakko, joka asuu Irmeli-mummon mökkipihan sammakkolammessa.

Kun lampi oli imaissut minut, menetin hetkeksi tajuntani ja herättyäni tajusin olevani yksi muista ja tulleeni kotiin. 

Minulla on nyt uusi perhe, ja yhdessä me varjelemme lammen salaisuutta.

Pian vajoamiseni jälkeen Irmeli-mummo tuli lammelle Piia-kissa sylissään. Näin hänen kasvonsa leijuvan ilmassa pinnan yläpuolella. Hän kosketti ryppyisellä sormellaan veteen, huokaisi syvään ja hymyili. Hänen silmästään tipahti veteen liikutuksen kyynel.

"Sinäkin, lapseni. Vai että sinäkin. Älä huoli. Minä pidän teistä hyvän huolen ja suojelen teitä, rakkaat ja viisaat sammakkoystäväni."

Saatatte ehkä ajatella, miten kauheaa on, että lampi imaisi minut ja muutuin sammakoksi. Mietitte ehkä, mitä perheeni ja ystäväni ajattelevat ja etsitäänkö minua nyt joka paikasta.

Mutta toden totta, minä viihdyn täällä lammessa. Olen oppinut laulamaan sammakoiden kielellä maailman kauneimpia lauluja, osaan tanssia ylistäen metsää ja luontoa, näen värejä ja tunnen muotoja, joita ennen en tuntenut. Opin sen kaiken heti.

Ja tiedättekö mitä? Minusta on paljon mukavampaa olla nyt osana luonnon kauneutta ja salaperäisyyttä kuin elellä maan kamaralla ahneena ihmisenä, joka haluaa vain vangita ja omistaa kaiken hienon, mitä hänen silmänsä sattuvat näkemään. Minun näen nyt enemmän, sydämeni ymmärtää laajemmin.

Irmeli-mummo on kertonut, että emme joudu olemaan täällä loputtomiin, minä ja muut ahneet matkalaiset, sammakoiksi muuttuneet ihmiset. Hän sanoi, että kun päivä on oikea, me muutumme taas ihmisiksi ja palaamme takaisin aikaan, jolloin katosimme. Täten perheemme ja ystävämme eivät joudu ikävöimään meitä, eivätkä edes tiedä meidän koskaan kadonneenkaan. Ajan kulku on kuulemma osa suurta mysteeriä.

Irmeli kertoi myös, että meillä on pian edessämme suuri tehtävä. Metsä kuulemma kaadetaan kokonaan, puut tulevat katoamaan ja lampi kuihtumaan... Vain me sammakot voimme sen estää. Luonto-äitiä on autettava aarteidensa säilyttämisessä, ja meillä on aivan erityinen tehtävä siinä taistelussa.

Mutta se on kokonaan uusi tarina se. Ehkäpä joku teistä jonain päivänä eksyy tuon punaisen mökin takapihalle, liejuisen ja syvän lammen rantaan ja näkee omin silmin kuinka meidän kävi.

Ja muuttuu osaksi tarinaa. 


Kirjoittanut: Jäniksen Jälki

Kuvittanut: Mari Oksanen